Lopputulos

Ajoin Euroopassa melko tarkalleen 2.500km. Pisin yksittäinen veto oli viimeisen päivän pikasiirtymä Würzburgista takaisin Travemündeen; vajaa 600km Autobahnia. Mutkateiden ajamiseen kyykyllä oma kuntoni riittää noin 200-250km suoritukseen; sen jälkeen aletaan poistua mukavuusalueelta.

Viimeisen päivän siirtymällä törmäsin viimein kunnon Stauhun Autobahnilla. Ruuhkat aiheutuivat parista ruman näköisestä kolarista. Autojonot matelivat eteenpäin kolmella kaistalla silmänkantamattomiin, joten kyllästyttyäni aloin häikäilemättä splitata liikkuvien jonojen välissä päästäkseni pois. Hetken päästä autojen välissä pujotteluun alkoi tottua ja jouduin tekemään vain yhden hätäjarrutuksen kaistanvaihtajan takia.

Alla reittini. Karttaan on merkattu yöpymispaikat, joista Salzburgia lukuunottamatta oltiin kaikissa yksi yö. Ensimmäisen yön olin Lyypekissä ja viimeisen puolestaan Finnlinesin terminaalissa (ja laivassa). Laivamatkat mukaan laskien reissuun meni tasan 13 päivää, joista 9 vietettiin ajelun ja lomailun merkeissä.

Alppialueen reitti tarkemmin:

Lopuksi pohdintaa eri osa-alueiden onnistumisesta, lähinnä avuksi niille jotka suunnittelevat omaa reissuaan:

Pyörä

RC8 toimi koko matkan moitteettomasti. Se on riittävän nopea ja vakaa Autobahn-siirtymiin ja erittäin mukava ajaa hieman avoimemmalla mutkatiellä, mutta kapeat, töyssyiset tiet neulansilmineen ovat turhan ahtaita. Paras pyörä olisi isokuutioinen matkapyörä Autobahnille, kyykkypyörä tasaisille sweeper-teille ja supermoto kapeille vuoristopätkille. Tai sitten yhdistelmä näitä kaikkia eli uusi KTM 1190 Adventure...

Eräs hyvin mielenkiintoinen jokerivaihtoehto on vuokrata pyörä pelimestoita eli vaikkapa Etelä-Saksasta tai Itävallasta, lentäen suoraan paikalle. Jos Itävallassa on vuokraamo josta saa esim. 690 Dukea, sitä kannattaa harkita vakavissaan.

Matkatavarat

Kaikelle muulle paitsi Leathermanille tuli käyttöä. Suunnittelu onnistui siinä mielessä nappiin vaikka heitin sen hatusta ilman kokemusta ulkomaan ajomatkasta. Vaihtovaatteiden vähyys johti pari kertaa nyrkkipyykin pesemiseen jos muuta pesuvaihtoehtoa ei ollut tarjolla, mutta se oli odotettavissakin. En kaivannut reissussa mitään kotiin jäänyttä, mikä on hyvä saavutus. Pelkän repun kanssa lähteminen oli mielestäni onnistunut päätös.

Ajovarusteet

Yksiosainen nahkapuku on surkea matkavaruste. Kuuma, ahdas, hankala, mutta toki turvallisin mahdollinen onnettomuustilanteessa, ja mukava pyörän päällä kunhan ei ole liian lämmintä. Seuraavalle reissulle laitan ehdottomasti 2-osaisen nahkapuvun. Takin riisumaalla voi nopeasti muuttua suunnilleen ihmisen näköiseksi ja mennä vaikkapa ravintolaan tai kävelylle vanhaan kaupunkiin, yleisestä mukavuudesta puhumattakaan.

Sadepukua (ja Sealskinz-sukkia) käytin kaksi kertaa joten se lunasti paikkansa; ilman pukua olisin joutunut kastumaan litimäräksi tai odottamaan sateen loppumista.

Luonnollisesti paras kompromissi on vedenpitävä tekstiilipuku, mutta pidän nahan turvallisuus- ja ilmanvaihto-ominaisuuksista enemmän, eikä ulkonäköäkään sovi unohtaa.

Shoein kypärän pehmusteet saa kokonaan irti, ja tälle ominaisuudelle tulikin käyttöä sekä hien kuivaamisessa että pehmusteiden pesussa.

Reitti, kohteet, majoitus

Positiivisimpana mieleen jäi tällä kertaa Itävalta: komeat maisemat, hyvät tiet, hauska meininki ja mukavat pienet hotellit. Urbaanin Saksan pikkuteiden ajaminen ei mielestäni ollut erityisen hauskaa: sahaava nopeusrajoitus, jatkuva kylien läpi ajaminen, rekkojen aiheuttamat autojonot.

Jos nyt suunnittelisin reittiä, ajaisin Saksassa Autobahnia kaupunkien välillä ja olisin keskustahotelleissa joista pääsee tutustumaan kaupunkeihin ja viettämään iltaa. Olisin jokaisessa paikassa yhden sijasta kaksi yötä, jotta ei olisi aina kiire pois (ja varaa olla yksi aamupäivä ns. kyseenalaisessa ajokunnossa). Mutkateiden ajamisen jättäisin Alpeille, eli Itävaltaan ja sen ympäristöön. Pohjois-Italian Dolomiitit vaikuttavat erittäin kiinnostavilta.

Tien päällä varasin majoitukseni booking.comin kautta edellisenä iltana. Sain hyviä hotellihuoneita aamiaisen kanssa yleensä noin 65e hintaan, sisältäen pyörän pysäköinnin ja wlanin. Kahden hengen huone olisi varmaankin melkein saman hintainen, eli puolet halvempi per pää. Pension/Gasthaus-tyyppinen majoitus jäi tällä kertaa kokeilematta, ja siihen kannattaisi tutustua.

Ehkä ensi vuonna uudestaan!

Pohjoista kohti

Maanantaina koukkasin U:n muotoisen lenkin pois Pohjois-Italiasta ja takaisin kohti Itävaltaa. Vilkaisin Etelä-Tirolin historiaa; se on alkuperäinen saksankielinen osa Itävaltaa, ja liitettiin Italiaan ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mussolinin iloisten veikkojen myötä seurasivat sortovuodet ja italialaistamisen yrittäminen, jotka johtivat toisen maailmansodan jälkeen sovitteluyrityksiin ja lopulta väkivaltaiseen pro-Tiroli-terrorismiin radikaalilla 60-luvulla.

Nykyään Etelä-Tiroli on autonominen maakunta, jossa itävaltalaisuus ja saksankielisyys näkyvät edelleen vahvasti. Ajaessani Italian puolella alas Timmeljochilta näin erään talon parvekkeella Itävallan lipun ja ison banderollin jossa luki ylpeästi "Sud-Tirol ist NICHT Italien!". Etelä-Tirolin aatteella on paljon yhteistä Karjalan palauttamisen liikeen kanssa.

Ajoin tänään ensin yhtä passoa pois Italiasta ja sen jälkeen toista pois Innsbruckin laaksosta ja Itävallan pohjoisrajan tuntumaan, josta jatkan huomenna Saksaan. Paluumatka on alkanut.

Ajaessani kohti Alppeja ohitin "Passo Stellvio"-kyltit silmää lotkauttamatta, sillä Timmelsjochissa oli tarpeeksi turistien täyttämää legendapassoa yhdelle reissulle. Jätän Stellvion ensi kertaan, ja taidan lisätä sen jatkoksi Pohjois-Italian Dolomiitteja, sen verran mielenkiintoisilta ne näyttivät. Jätän samoin tällä reissulla Sveitsin väliin; säästetään sekin ensi vuoteen.

Tänään jouduin ajamaan suurimman osan toisesta passosta jonossa, joka koostui rekoista, henkilöautoista ja asuntovaunuista. Uhmasin hetken kuolemaa ohitellen jonoa vuoristotiellä, mutta kun huomasin että se vain jatkuu ja jatkuu, alistuin kohtalooni ja köröttelin mukana. Jonossa ajamisessa on kolme ongelmaa:

1) Liian hidas vauhti, alle nopeusrajoituksen

2) Jojoava vauhti joka pakottaa hidastelemaan ja jarruttelemaan, vaikka yrittäisi ennakoida

3) Lisääntynyt riski omasta tai toisen virheestä, kun turvavälit ovat kuitenkin surkeat

Hitaan vauhdin ongelma on subjektiivinen. Olen kuitenkin usein todennut että pelkästä pyörän päällä istumisesta ja eteenpäin ajamisesta saan irti yhtä paljon kuin jos istuisin kotona tuolissa ja pärisyttäisin huuliani. Kadehdin niitä joille mikä tahansa ajo prätkällä on elämys. Itse kuitenkin tarvitsen sen verran vauhtia ja mutkia, että g-voimat ja adrenaliini alkavat olla läsnä. Moottoripyörällä tämä onnistuukin murto-osalla vastaavan auton hinnasta.

Jojoava vauhti on kyykyllä raskasta, koska ajoasento on tehty kiihdyttämistä varten ja on etupainoinen. Aina kun jono hieman hidastuu, joudun ottamaan massani vastaan jaloillani ja käsilläni jotta pysyn pyörän päällä. 7.7kg reppu selässä ei auta asiaa, niinpä en mielelläni hidastelisi koko ajan. Myös jäykän käsikytkimen ja vaihteiston räplääminen alkavat pidemmän päälle ärsyttää.

Mietin yhdellä kädellä ajaessani ja eteenpäin tuijottaessani analogiaa jolla selittäisin moottoripyöräilyä tuntemattomalle miltä tuntuu ajaa ihanaa mutkatietä autoletkan takana ja miksi prätkät usein lähtevät ohittelemaan reippaasti saadakseen tyhjää tietä. Päädyin tähän: kuvittele että sinulla on kurkkua korventava jano, istut tuolissa, ja edessäsi pöydällä juuri avattu kylmä kaljapullo pulputtaa kyljellään sisältöään pöydälle. Istut ja katsot kun kullankeltainen virkistävä neste valuu hukkaan pöydälle.

Sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa:

1) Istua tekemättä mitään ja katsoa kun pullo tyhjenee, antaen vitutuksen ja menetyksen kasvaa (pysyä jonon mukana)

2) Nousta ylös, antaa tämän kaljan valua ja toivoa että jääkaapissa on lisää (pysähtyä tien sivuun ja jättää tilaa, toivoa että heti takaa ei tule lisää autoja, ja toivoa että tulppajono pääsee tarpeeksi kauas)

3) Pompata ylös ja yrittää nopeasti nostaa pullo pystyyn, riskinä että se vain kaatuu toiseen suuntaan tai jopa putoaa pöydältä ja hajoaa palasiksi (lähteä tekemään vaarallisia ja suht laittomia ohituksia, jotka saattavat johtaa vain seuraavan jonon kiinnisaantiin tai jonon naurettavan pituuden paljastumiseen, tai kolariin)

Noh, tiesin kyllä että jos tulen ajamaan alppiteitä lomakaudella elokuussa, en saa niitä itselleni. Suomen takametsien mutkatiet eivät ole kummoisia, mutta ainakin siellä saa ajaa omaa tahtiaan.

Tiroli ja Timmelsjoch

Sunnuntaina ylitin toisen alppijonon Itävallan Tirolista Italian Tiroliin. Reitti kulki Timmelsjochin legendaarisen vuoristotien kautta, ja siitä löytyykin googlella paljon enemmän hyviä kuvia kuin minä olisin saanut koskaan kännykälläni otettua. Alla erinäisiä fiilistelykuvia vuorijonon molemmin puolin.

Timmelsjochin ylitys oli fyysisesti todella raskasta, sillä tie oli jatkuvasti mustanaan toisia moottoripyöriä, avoautoja ja turistibusseja. Lisäksi monet mutkat olivat niin jyrkkiä, että ne olivat kyykkypyörällä lähinnä epämiellyttäviä ajaa. KTM Duken kaltainen supermoto olisi kotonaan tällaisella tiellä, mutta ongelmana on Suomesta katsottuna se että tiet ovat Alpeilla ja välissä on moottoriteiden Saksa. Kannattaisi siis muuttaa Alpeille ja ostaa supermoto...

Varsinaisen ajamisen sijasta suurimman osan ajasta pääosassa olikin maisemien katselu, ja niitä riitti. Sekä tie että maisemat heittivät jatkuvasti eteen niin älytöntä settiä että mieli tavallaan turtuu ja alkaa hyväksyä mitä tahansa. Jos koko F1-sirkus olis kurvannut mutkan takaa vastaan olisin todennäköisesti pitänyt sitä normaalina.

Tirolin laaksoa Innsbruckin lähistöltä Itävallasta

Jaa, kai tuosta kehtaa ajaa. Käynnissä olivat samaan aikaan maantiepyöräilykilpailut, mutta tietä ei oltu suljettu. Välillä vastaan tuli kahta rinnakkain ajavaa kilpailijaa ohittavia maastureita, mutta onneksi prätkällä on tilaa väistää.

Varsin matalalla oleva tekojärvi

Laaksossa ennen Timmeljochille nousua

Moneyshotit. Näitä lähdettiin hakemaan.

Sekä heppoja että mansikkeja käyskenteli laumoittain vapaana milloin missäkin. Muistan joskus lukeneeni varoituksen siitä että säikähtäny lehmä käyttäytyy kuin 200-kiloinen orava, joten hidastin kunnolla.

Korkealla Timmelsjochin päällä. Reitin huippukohta on 2,5km korkeudessa.

Italian puolella. Rinteen jyrkkyyttä on vaikea näyttää 2-ulotteisella valokuvalla, mutta joissain kohdissa tietä koin varsin konkreettisia "nyt ollaan korkealla"-tunnelmia. Lienee sanomatta selvää että mutkasta pitkäksi vetävä pyörisi märkänä rättinä alas rinnettä parin kilometrin verran.

Kuvassa keskioikealla näkyvä tie jatkuu kaukana alhaalla hohtavana läiskänä.

Alpeilla

Lauantaina nousin viimein Alpeille ja pääsin toteuttamaan reissun virallista tavoitetta: vuoristomutkapätkien ajamista.

Salzburgista lähtiessa (terveiset ja kiitos P & E!) vuoret nousivat mahtavina edessäpäin, täyttäen sekä näkökentän että litteyteen tottuneen suomalaisen ajatukset. Tuonneko olin oikeasti menossa?

Pian kuvitelmat muuttuivat todeksi kun ylitin taas rajan Saksan puolelle ja tie alkoi nousta ylös vuorta. Ensimmäiset 180-asteiset neulansilmämutkat seurasivat pian, ja tajusin ajavani tietä jollaisesta olin unelmoinut vuosikausia. Olin nyt oikeasti täällä, ajamassa oikeasti näitä teitä.

Maisemina oli välillä pelkkää sankkaa metsää, välillä kosteudesta kiiltelevää kalliota, välillä kumpuileva nurmikenttää ja välillä massiivisia vuoria laakson toisella puolella. Turkoosit vuoristopurot ja -joet rikkoivat välillä valkoisten talojen täyttämää maismaa. Sää oli aivan täydellinen; kuiva ja lämmin muttei kuuma. Kirpakka vuoristoilma piristi helteen ja hikoilun turruttamaa mieltäni ja korkeat vuoret näkyivät ohuessa, sateen puhdistamassa ilmassa kirkkaina ja terävinä.

Liikenteessä oli jonkin verran autoja, ja jouduin välillä tuhlaamaan hyvät mutkapätkät hitaiden autojen takana kuhnailuun. Hyväksyin sen välttämättömänä pahana koska Alppien yli ei niin montaa tietä mene, väestöntiheys on täällä hieman eri, ja oli kaunis lauantaipäivä. Nyt sään viilennyttyä näin myös paljon muita motoristeja, ja olin jatkuvasti käsi ojossa moikkailemassa.

Päätin ensimmäisen ylitykseni Alppien väliseen laaksoon Innsbruckiin, ja huomenna jatkan mutkia pitkin Italiaan.

Vanhoja kaupunkeja

Ohessa kuvia Nürnbergin ja Salzburgin vanhoista kaupungeista. Kuvat puhunevat puolestaan.

Autobahn

Keskiviikkona ajoin pitkän siirtymän Magdeburgista Nürnbergiin; yhteensä 380km. Menin koko matkan Autobahnia eli moottoritietä pitkin, vaihteluksi edellisen ajopäivän sahaavalle rytmille ja pikkukylien läpiajolle.

Autobahnilla oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa, mutta luonnollisestikaan en voinut ottaa kuvia ajaessani, ja taukopaikoilla ei näkynyt juuri mitään. Niinpä yritän kuvailla tapahtumia teille.

Liityin moottoritelle kuten Suomessakin, kaasulla ja vasemman olkani yli katsoen. Tien pinta oli usein asfaltin sijasta betonia, mutta erittäin sileää ja tasaista. Kaistoja oli kolme per menosuunta, ja liikennettä, varsinkin rekkoja, oli kohtalaisesti. Tuossa oli nopeusrajoitusmerkki; ensin 100kmh, sitten 120kmh, ja lopulta valkoinen merkki harmailla raidoilla - nopeusrajoitus päättyy.

Mitä helvettiä, onko tämä totta? Hopeiset ja mustat farmari-Audit ympärilläni nostavat kytkintä ja siirtyvät omaan matkanopeuteensa. OK, tämän RC osaa. Käännän kaasua ja annan nopeuden nousta, vastoin Suomessa opittua kortinmenetyksen pelkoa. 130, 140, 150. Audit menevät edelleen menojaan. Onko tämä oikeasti laillista? Vapaan nopeusrajoituksen ja vapaaehtoisten ajovalojen yhdistelmä on älyvapaa - pyörän pienissä peileissä näkyvä tumma läiskä voi olla tuplavauhtia lähestyvä Porsche.

Näkymät ovat komeita. Autobahn kulkee Saksan läpi ja yli. Surrealistisen massiiviset valkopunaiset tuuliturbiinit pyörivät hitaasti metsäisten kukkuloiden päällä, kuin autopelien taustamaailmoissa. Korkeuserot ovat todellisia, mäenrinteet ovat jyrkkiä ja metsät vaikuttavia. Ylittessäni valtavia moottoritiesiltoja näen laaksoissa postikorttikyliä valkoisine seinineen ja punatiilisine kattoineen. Näen näkymiä nopeilla vilauksilla, kääntäen päätäni vain hetkeksi. Tässä vauhdissa ei auta tuijotella maisemia.

Alan päästä sinuiksi tien, vauhdin ja liikenteen kanssa. Nopeat sweepperimutkat ovat RC:n perimässä; se on syntynyt liikkumaan näin. Kyyristyessäni pyörän päälle ja avatessani kaasun rintani alta kumpuava ilmaboksin murina on kuin nälkäisen saalistajan karjaisu - peto on laskettu irti ja se janoaa verta. 1150-kuutioisen LC8-koneen päästessä "nokalle" se ärjyy voitonriemuisena: antaa tulla saatana! Sopiva matkavauhti löytyy 180km/h:sta ja leikkaamme läpi Saksan. Loivatkin moottoritiemutkat vaativat päättäväistä ohjausliikettä samalla kun teräskaiteet viuhuvat vain metrien päässä päästäni. Kyyristelen pyörän päällä, kurkotan sisämutkaan ja keskityn ajamiseen. Moottoritiekin voi olla hauska, jos vauhtia on tarpeeksi.

Tiedämme kuitenkin molemmat, että meressä on aina isompia kaloja. Myöhemmin väistämätön tapahtuu ja harmaaviiksisen herrasmiehen ohjaama Porsche 911 Turbo ohittaa meidät. Seuraan metallinruskeaa avoautoa, mutta rajoituksen taas kerran päättyessä Porsche-pappa painaa nastan lautaan ja auto katoaa horisonttiin. 500-hevosvoimainen neliveto liukkaassa kuoressa on Autobahnin kuningas, jolle RC on lähinnä äänekäs kiusalainen.

Neljän tunnin jälkeen olen Nürnbergissä eikä matka ole tuntunut erityisen raskaalta. Autobahn on kätevä tapa tehdä pitkiä siirtymiä Saksassa, varsinkin pyörällä jolle ruuhkat eivät tarvittaessa ole suurikaan hidaste. Voi olla, että loppureissusta teen muutaman paljon pidemmän siivun takaisin kohti Travemündea jos tarve vaatii.

Tien päällä

Laiva saapui Travemündeen maanantai-iltana, ja ajoin pikaisesti emäkaupunki Lyypekkiin jossa valmiiksi varattu budjettihotelli odotti. Aamulla vastassa oli taas edellistäkin kuumempi ja aurinkoisempi päivä, mutta matkaan oli lähdettävä.

Päivän aikana ajoin Magdeburgiin, yhteensä 275km, ja aikaa tien päällä kului taukoineen vajaa seitsemän tuntia. Hidas matkanteko johtui useammasta nestetauosta ja saksalaisten maalaisteiden nykivyydestä. Taajaman ulkopuolinen nopeusrajoitus on kyllä sinänsä korkea: 100km/h, mutta tie kulkee jatkuvasti pienten kylien läpi ja rajoitus putoaa viiteenkymmeneen. Tämän lisäksi saksalainen isoveli pudottaa lähes jokaista mutkaa ja puiden reunustamaa tietä varten rajoituksen 70:een.

Liikenne on selvästi nopeatempoisempaa kuin kotona. Ihmiset menevät eivätkä arvo paikallaan. Vuoroa odotetaan ja tilaa annetaan. Mutkat saattavat olla yllättävänkin jyrkkiä ja kuljettajilta jopa edellytetään omaa harkintaa ja päätöksentekoa.

Tiet ovat sinänsä viihdyttävän mutkaisia ja mäkisiä, ja kulkevat välillä niin vehreiden haltiametsien lävitse että koska tahansa odottaa näkevänsä mäenharjalla huppupäisen metsästäjän pitkäjousen ja parin riistalinnun kanssa. Lehtimetsissä on jotain sellaista taikaa jota minulle ei perisuomalaisen umpeenkasvaneesta kuusimetsästä irtoa, vaikka Suomen luonto kaunis onkin.

Ajaessani Elben rantamaastoissa kyltit varoittivat peurojen lisäksi sammakoista. Ei naurata enää siinä vaiheessa kun mutkan asfaltti on punavihreänä niljakkaista sammakonsuolista. En onneksi törmännyt muihin kuin perinteisiin ötököihin.

Pitkä, nykivä matka yhdistettynä järkyttävään kuumuuteen aikaansaivat sen, että matkan loppupuoli alkoi olla melkoista väkisinsuorittamista. Harkitsen käyttäväni keskiviikon vähän mukavammassa keskustahotellissa lepäilyyn, pyykinpesuun ja jatkoreitin suunnitteluun, mutta katsotaan nyt. Positiivista kuitenkin on että pyörä toimii täydellisesti, en juuri huomaa selkäreppua ajon aikana ja mikrokuitupyyhkeestä sain täydellisen hikiliinan, joka vielä kulkee suoraan vyöllä tuulettumassa.